Vallan uusjako – inklusiivisuus, osallisuus ja individualismi
18/12/2024
Kuntasektorin blogisarjani viimeisessä kirjoituksessa pohdin, haastaako asiantuntija- ja virkamieslähtöistä kuntajohtamista eniten vallan uusjako, jossa entiset johtamisen ja kehittämisen mallit eivät enää päde. Onko johtajille tärkeintä nauttia niin päättäjien, henkilöstön, sidosryhmien kuin erityisesti kuntalaisten luottamusta?
Asiantuntijalähtöiseen johtamiseen ja kehittämiseen eivät ole tottuneet vain kuntien viranhaltijat vaan myös kuntapäättäjät. Perinteisiä demokraattisen päätöksenteon malleja kyseenalaistetaan ahkerasti niin julkisessa keskustelussa kuin kasvavana kansalaisaktivismina. Uudet päättäjäsukupolvet tuovat mukanaan erilaista elämänkatsomusta ja vahvaa arvopohjaa, mikä ei voi olla näkymättä poliittisessa johtamisessa ja päätöksenteossa.
Kuntien johtamiseen liittyvässä vallan uusjaossa korostuukin vallan siirtyminen kuntalaisten käsiin. Ei riitä, että kuntalaisten ääni kuuluu demokraattisesti valittujen kuntapäättäjien toiminnassa, vaan kuntalaisten osallistaminen kuntien kehittämisprosessien eri vaiheissa korostuu entistä enemmän.
Kuntajohtamisessa miltei välttämättöminä toimintoina näkyy ja kuuluukin vuorovaikutteisuus eli osallisuus ja moniäänisyys. Kuntien johtaminen ja kehittäminen on näin ollen hyvin dialogista ja inklusiivista.
Vallan uusjaon lisäksi suomalaiset kunnat eivät säästy länsimaiselta individualismin korostumisen ilmiöltä tai sen vaikutuksilta vaikkapa kaupunkikehittämiseen. Länsimainen individualismi eli yksilökeskeinen maailmankatsomus ei toki ilmiönä ole uusi, se on korostunut suurten ikäluokkien ja sotien jälkeisenä kasvun rakentamisen aikana aina 50-luvulta lähtien. 2020-luvun individualismissa kuitenkin korostuu aivan uudella tavalla yksilökeskeisen ajattelun lisäksi yksilöiden kasvanut tietoisuus omista oikeuksista yksilöllisempiin eli itselle sopivimpiin palveluihin ja tuotteisiin.
Nuoremman sukupolven edustajilla on ikään kuin enemmän pokkaa vaatia parempaa ja yksilöllisempää palvelua ja räätälöidympiä tuotteita. Vaatimuksissa ja odotuksissa korostuvat entistä enemmän yksilöiden etninen tausta, uskonto tai vakaumus, poliittinen tausta tai seksuaalinen identiteetti sekä yksilöiden oma henkilökohtainen kokemus siitä, onko hänen ”oikeutensa toteutunut” tai ”tullut täytetyksi”.
Kuntien viranhaltijat ja asiantuntijat ovat tottuneet lakisääteisten toimintojen ja palveluiden muokkaamisesta ja ohjaamisesta massoille, kun 2020-luvun Suomessa uudet sukupolvet keskittyvät entistä enemmän omien oikeuksiensa vaalimiseen ja turvaamiseen. Nuorten sukupolvien arkipäivää on instituutioiden ja valtaapitävien kyseenalaistaminen, sääntöjen ja normien haastaminen sekä oman onnellisuuden ja kokemusten merkitys.
Tarvitaan siis yhteiskehittämisen johtamista, jolla pyritään vastaamaan nykyisten ja tulevien sukupolvien odotuksiin, fokuksen on oltava nimeen omaan ihmisessä – ei organisaatiossa, joka sitä suunnittelee ja toteuttaa.
Asia tullee ajankohtaiseksi uuden strategiatyön äärellä, johon kunnat tarttunevat kevään 2025 kuntavaalien jälkeen. Kunnissa on pystyttävä ratkaisemaan, miten strategiatyötä johdetaan siten, että kuullaan tarpeeksi vaikuttavasti tarpeeksi monia, jotta strategiaan ja siihen liittyviin kärkitavoitteisiin ja talouslinjauksiin ollaan valmiita sitoutumaan seuraavat neljä vuotta.
Olen tänä syksynä pohtinut kuntajohtamiseen liittyviä tulevaisuushaasteita kuntasektorille suunnatussa blogisarjassani. Kaikki kirjoitukseni löytyvät verkkosivuiltamme.
- Kuntajohtamisen tulevaisuushaasteet, 6/2024
- Kuntien uusi rooli ja talousjohtaminen, 8/2024
- Kuntien osaaja- ja johtajapula – jatkuvuuden turvaaminen, 9/2024
- Kuntayhtiöiden johtaminen ja hallitusosaaminen, 10/2024
- Sidosryhmä- ja verkostojohtaminen – yhteistyön välttämättömyys kunnissa, 11/2024